Kohta tulee vuosi siitä, kun muutimme Tanssiparin kanssa yhteen, ostimme kesällä yhteisen asunnon  

Elämä on ollut kaikin puolin mukavaa, parisuhteessa on mukavaa! 

Luin aikaisempia kirjoituksiani ja huomaan kuinka paljon elämäni on kehittynyt ja ennen kaikkea mennyt eteenpäin. Toisaalta minut teki kauhean surulliseksi lukemani, se kuinka pohjalla olen käynyt kaikkine tunteineni. Kärsin edelleen panikoinnista, mutta olen oppinut hyväksymään sen ja elämään sen kanssa. Uskallan mennä jopa kauppaan yksin!

Odotan kovasti ensimmäistä joulua omassa kodissamme, joulukuusen tuoksua ja pipareiden leivontaa

Mulla ja Tanssiparilla tulee tänään tasan puoli vuotta täyteen onnellista seurustelua <3

Eikä olla edes tapeltu kertaakaan. hih.

Tanssipari heitti viikko sitten, että me voitais muuttaa yhteen joskus. Sitten tulevaisuudessa. Olin vähän hölmistynyt :) Mutta sanoin,  että se ei todellakaan ole hassumpi ajatus :)

Voi taivas!

Aamulla pitäis mennä kouluun. Panikoin, panikoin, PANIKOIN!! Päässä heittää ja hengittäminen on pinnallista. Tekis mieli soittaa Tanssipari mun viereen nukkumaan, mutta tiedän että se on jo nukkumassa, enkä viitsi herättää.

Eniten kauhistuttaa se, että heti ensimmäinen tunti on vieraassa ryhmässä. Outojen ihmisten keskellä, eikä ketään keneen tukeutua. Vaikka luokkakaverit ei tiedäkään mun panikoinnista, niin tutut ihmiset rauhottaa kummasti oloa.

Yks kalja ahdistukseen. Helpottaakohan? En haluaisi ottaa pameja. Tuleekohan musta alkoholisti jos otan ahdistukseen alkoholia?

Tuon edellisen postauksen jälkeen mielessä on pyörinyt todella ahdistavia ajatuksia. Se, että näin omin silmin miten ihminen voi vain poistua tästä maailmasta ilman mitään ennakkovaroitusta, pisti miettimään entä jos sama tapahtuisi itselle.

Yksinolo ahdistaa todella paljon. Haluaisin vain olla koko ajan ystävien tai Tanssiparin seurassa, en halua olla yksin jos mulle sattuisi jotain vastaavaa. Musta on tullut ihan vainoharhainen, pieni päänsärky saa mut panikoimaan. Vaikka tiedän, että mulla ei todennäköisesti ole mitään hätää, niin kyllähän sen paniikkihäiriöisen ihmisen mielen tietää. Omassa pääkopassa alkaa kehittelemään kaikenlaisia tilanteita.  Mitäs jos, entäs jos? Josjosjosjos. Ihan turhaa touhua tiedän, mutta en saa niitä illan tapahtumia päästäni.

Tanssipari avautui mulle viikonloppuna ja kertoi äidistään, joka sairastaa jonkinlaista mielenterveydellistä sairautta. Sitä ei ole ikinä diagnosoitu, mutta oireiden perusteella se voi olla skitsofreniaa. Järkytyin aikalailla kuulemastani. En osaa käsitellä tuollaisia asioita mielessäni. Ja taas aloitin päässäni mitä ihmeellisimpien ajatusten pyörittelyn. Sekään ei auta asiaa ollenkaan, että Tanssipari kertoi todella yksityiskohtaisesti parista tilanteesta äitinsä kanssa. Kuvittelen vain mielessäni tilannetta ja mietin, osaanko suhtautua hänen äitiinsä enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jotenkin pelottava asia. Koko sellainen sairaus. Se miten ihminen voi sekoittaa todellisuuden ja unimaailman keskenään, ja kuinka se unimaailma pistää ihmisen toimimaan ihan oikeasti, tekemään ja sanomaan asioita, jotka ovat täysin irrallisia tästä maailmasta.

Mutta kunnioitan Tanssiparia suuresti, että hän luottaa muhun ja kertoi noinkin arkaluontoisesta asiasta. Olen myös itse puhunut hänelle paniikkihäiriöstäni ja hän otti sen todella hyvin, myönsi, että hänellä on myös ollut samanlaisia ongelmia. Pääasiassa stressiperäistä panikointia, mutta panikointia jokatapauksessa. Ja se että hän tietää asiasta helpottaa mun oloa varsinkin julkisilla paikoilla. Tiedän, että voin koska tahansa sanoa hänelle, että nyt täytyy päästä tilanteesta pois. Hän ymmärtää sen tunteen mitä tunnen. Toisaalta oon saanut mielettömästi rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin Tanssiparin kanssa. Ehkäpä se tieto, että voin lähteä koska tahansa, auttaa mua pysymään rauhallisena.

Mutta panikoin edelleen. Koulu alkaa taas parin viikon päästä ja pelkkä ajatus ruokajonoista ja täpötäysistä luentosaleista saa ahdistuksen tulemaan. 

Nainen istuu terassilla on valittaa päänsärkyä, tuttavani tarjoutuu tuomaan hänelle vettä ja nappaa samalla pari keksiä mukaan kahvipöydästä. Ei, en halua, sattuu niin kauheasti. Hetkessä nainen valahtaa tuttavani käsivarsille ja alkaa kouristella. Hengitys muuttuu vaikeaksi. Nostamme naisen maahan ja tuttavani tarkkailee naisen hengitystä. Hengittää vaikeasti, soita hätänumeroon. Samalla paikalle saapuu toinen tuttava, molemmat onneksi töissä sairaalassa, joten tietävät mitä tekevät. Hätäkeskus kyselee miten hengittää, onko pupillit pienet, perussairauksia tai aikaisempia kohtauksia. Naisen mies vastaa minulle, että ei ole mitään sairauksia. Ihan perusterve nainen, 50-vuotias. Nainen haukkoo henkeä vaikeasti ja kuulen kuinka nainen oksentaa, mutta mitään ei tule ulos saakka. Tuttavani toteavat, että hengitystiet ovat täynnä oksennusta ja aloittavat elvytyksen. Kuulen kuinka kylkiluut paukahtelevat. Toinen puhaltaa voimalla ilmaa naisen keuhkoihin ja joka kerta kun ilma purkautuu ulos keuhkoista,  naisen nenästä ja suusta purskahtaa oksennuksen ja veren sekaista limaa.

Aika venyy ja venyy. Milloin ambulanssi saapuu, nainen menee jo sinertäväksi. Viisi minuuttia hätäkeskus vastaa. Ihan liikaa!! Tulkaa nopeampaa, tilanne ei näytä lainkaan hyvältä!

Elvytystä jatketaan, kunnes ambulanssi ja palokunta saapuvat. Suljen puhelun hätäkeskukseen ja kävelen liiterin taakse. Kyyhötän liiterin seinää vastaan ja tunnen kuinka paniikki tulee. Nyyhkytän yksinäni kyykyllään ja saan soitettua Tanssiparille, joka istuu kaikesta tietämättömänä sisällä juhlimassa. Hän kuljettaa minut pois tilanteesta. Matkalla näen kuinka helikopteri leijailee laiturin yllä ja lääkäri hyppää laiturille ja juoksee terassille kuin mikäkin action-tähti.

Menee puoli tuntia, poltan ketjussa tupakkaa ja tärisen. Tanssipari pitää minua sylissä ja on vain hiljaa. Kuulen kuinka paloauto poistuu pihalta. Tilanne ohi, voin mennä takaisin.

Terassilla ambulanssin henkilökunta pakkailee viimeisiä tavaroitaan ja kuljettaa naisen autoon. Tilanne on vakaa ja potilas kuljetetaan sairaalaan. Vakaa, hyvä. Kaikki on siis kunnossa. Jatkamme juhlia, tanssimme ja juomme boolia.

Neljä tuntia myöhemmin saamme puhelun. Nainen on kuollut sairaalaan.