Elämä on ollut kaikin puolin mukavaa, parisuhteessa on mukavaa! 

Luin aikaisempia kirjoituksiani ja huomaan kuinka paljon elämäni on kehittynyt ja ennen kaikkea mennyt eteenpäin. Toisaalta minut teki kauhean surulliseksi lukemani, se kuinka pohjalla olen käynyt kaikkine tunteineni. Kärsin edelleen panikoinnista, mutta olen oppinut hyväksymään sen ja elämään sen kanssa. Uskallan mennä jopa kauppaan yksin!

Odotan kovasti ensimmäistä joulua omassa kodissamme, joulukuusen tuoksua ja pipareiden leivontaa

Eikä olla edes tapeltu kertaakaan. hih.

Tanssipari heitti viikko sitten, että me voitais muuttaa yhteen joskus. Sitten tulevaisuudessa. Olin vähän hölmistynyt :) Mutta sanoin,  että se ei todellakaan ole hassumpi ajatus :)

Aamulla pitäis mennä kouluun. Panikoin, panikoin, PANIKOIN!! Päässä heittää ja hengittäminen on pinnallista. Tekis mieli soittaa Tanssipari mun viereen nukkumaan, mutta tiedän että se on jo nukkumassa, enkä viitsi herättää.

Eniten kauhistuttaa se, että heti ensimmäinen tunti on vieraassa ryhmässä. Outojen ihmisten keskellä, eikä ketään keneen tukeutua. Vaikka luokkakaverit ei tiedäkään mun panikoinnista, niin tutut ihmiset rauhottaa kummasti oloa.

Yks kalja ahdistukseen. Helpottaakohan? En haluaisi ottaa pameja. Tuleekohan musta alkoholisti jos otan ahdistukseen alkoholia?

Yksinolo ahdistaa todella paljon. Haluaisin vain olla koko ajan ystävien tai Tanssiparin seurassa, en halua olla yksin jos mulle sattuisi jotain vastaavaa. Musta on tullut ihan vainoharhainen, pieni päänsärky saa mut panikoimaan. Vaikka tiedän, että mulla ei todennäköisesti ole mitään hätää, niin kyllähän sen paniikkihäiriöisen ihmisen mielen tietää. Omassa pääkopassa alkaa kehittelemään kaikenlaisia tilanteita.  Mitäs jos, entäs jos? Josjosjosjos. Ihan turhaa touhua tiedän, mutta en saa niitä illan tapahtumia päästäni.

Tanssipari avautui mulle viikonloppuna ja kertoi äidistään, joka sairastaa jonkinlaista mielenterveydellistä sairautta. Sitä ei ole ikinä diagnosoitu, mutta oireiden perusteella se voi olla skitsofreniaa. Järkytyin aikalailla kuulemastani. En osaa käsitellä tuollaisia asioita mielessäni. Ja taas aloitin päässäni mitä ihmeellisimpien ajatusten pyörittelyn. Sekään ei auta asiaa ollenkaan, että Tanssipari kertoi todella yksityiskohtaisesti parista tilanteesta äitinsä kanssa. Kuvittelen vain mielessäni tilannetta ja mietin, osaanko suhtautua hänen äitiinsä enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jotenkin pelottava asia. Koko sellainen sairaus. Se miten ihminen voi sekoittaa todellisuuden ja unimaailman keskenään, ja kuinka se unimaailma pistää ihmisen toimimaan ihan oikeasti, tekemään ja sanomaan asioita, jotka ovat täysin irrallisia tästä maailmasta.

Mutta kunnioitan Tanssiparia suuresti, että hän luottaa muhun ja kertoi noinkin arkaluontoisesta asiasta. Olen myös itse puhunut hänelle paniikkihäiriöstäni ja hän otti sen todella hyvin, myönsi, että hänellä on myös ollut samanlaisia ongelmia. Pääasiassa stressiperäistä panikointia, mutta panikointia jokatapauksessa. Ja se että hän tietää asiasta helpottaa mun oloa varsinkin julkisilla paikoilla. Tiedän, että voin koska tahansa sanoa hänelle, että nyt täytyy päästä tilanteesta pois. Hän ymmärtää sen tunteen mitä tunnen. Toisaalta oon saanut mielettömästi rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin Tanssiparin kanssa. Ehkäpä se tieto, että voin lähteä koska tahansa, auttaa mua pysymään rauhallisena.

Mutta panikoin edelleen. Koulu alkaa taas parin viikon päästä ja pelkkä ajatus ruokajonoista ja täpötäysistä luentosaleista saa ahdistuksen tulemaan. 

Aika venyy ja venyy. Milloin ambulanssi saapuu, nainen menee jo sinertäväksi. Viisi minuuttia hätäkeskus vastaa. Ihan liikaa!! Tulkaa nopeampaa, tilanne ei näytä lainkaan hyvältä!

Elvytystä jatketaan, kunnes ambulanssi ja palokunta saapuvat. Suljen puhelun hätäkeskukseen ja kävelen liiterin taakse. Kyyhötän liiterin seinää vastaan ja tunnen kuinka paniikki tulee. Nyyhkytän yksinäni kyykyllään ja saan soitettua Tanssiparille, joka istuu kaikesta tietämättömänä sisällä juhlimassa. Hän kuljettaa minut pois tilanteesta. Matkalla näen kuinka helikopteri leijailee laiturin yllä ja lääkäri hyppää laiturille ja juoksee terassille kuin mikäkin action-tähti.

Menee puoli tuntia, poltan ketjussa tupakkaa ja tärisen. Tanssipari pitää minua sylissä ja on vain hiljaa. Kuulen kuinka paloauto poistuu pihalta. Tilanne ohi, voin mennä takaisin.

Terassilla ambulanssin henkilökunta pakkailee viimeisiä tavaroitaan ja kuljettaa naisen autoon. Tilanne on vakaa ja potilas kuljetetaan sairaalaan. Vakaa, hyvä. Kaikki on siis kunnossa. Jatkamme juhlia, tanssimme ja juomme boolia.

Neljä tuntia myöhemmin saamme puhelun. Nainen on kuollut sairaalaan.

On taas kerran vierähtänyt tovi tai ehkäpä kaksikin. Päätin vain kuopata hetkeksi tän blogaamisen, ei ollut aikaa eikä oikein kiinnostusta koko touhuun.

Luin tuossa edellisen kirjoitukseni ja kyllä on elämä taas mennyt niin paljon parempaan suuntaan nuista ajatuksista.

Miehen jätin aika pian viimeisen postauksen jälkeen, muutaman kerran se yritti saada mua takaisin, mutta en alentunut.

Lisäksi välit Tanssipariin lämpenivät oikein viimeisen päälle ja olemme tässä seurustelleet nyt pari kuukautta :) Hyvä päätös kaikin puolin! Sokea kait sitä on ollut, kun on kaksi vuotta tuollainen mies ollut nenän alla, enkä ole mitään tehnyt asian eteen. Tyhmä mikä tyhmä. Mut onneksi asiat meni kuitenkin niinkuin meni ja olemme nyt yhdessä.

Kävimme muuten ensimmäisissä tanssikisoissa ja saimme hopeaa! Upea tunne! Jännitin ensimmäisen kappaleen aikana niin paljon, että en muista tanssista mitään...

Kirjoittelen myöhemmin lisää kuulumisia, nyt täytyy suunnistaa kaupungin yöhön :)

No, otin perjantaina taas käyttööni hyvin havaitsemani laastaroinnin toisella miehellä. Törmäsin Suunnittelijaan baarissa ja kävin panemassa sitä. Sillä oli pienempi kuin muistin. Mutta hellä se on. Ja Suunnitelijalla tuntuu olevan pääasia vain se, että minä nautin. Eipä siinä sen ihmeitä, aamupanon jälkeen hiippailin kotiin vähin äänin, enkä puhunut hänelle jatkosta mitään.

Sunnuntaina tilanteeseen taas kerran tympääntyneenä ajattelin loggautua pitkästä aikaa Suomi24:n treffipalstalle ja kirjottelin jonkun kuvattoman miehen kanssa siellä, kunnes paljastui että tyyppi on se Ekonomi jota olen treffannut jo monta vuotta epäsäännöllisen säännöllisesti. Viimeksi viime kesänä.  Miksihän meilläkin aina on se treffailu unohtunut tai loppunut. Mies on syötävän komea ja fiksu ja vielä rikaskin :)

Sovimme treffit keskiviikolle.

Juteltiin perjantai iltana Miehen kanssa ja hän sanoi, ettei ole ollut onnellinen viime viikkoina. Sanoi, että en tee tarpeeksi aloitteita seksissä. Ja sanoi vielä senkin, että hän ei tiedä jaksaako hän sitä, että minä en tee tarpeeksi useasti aloitetta. Yritin selittää Miehelle, että nainen (eli minä) ei toimi samalla tavalla kuin mies. Eli kun näkee telkkarissa tissit, nii heti panettaa niin perkeleesti. Ei se tuntunu sitä ymmärtävän.

No, ei me päästy asiassa yhtään mihinkään suuntaan. Ei se tappelua ollut, eikä kyllä kunnon keskusteluakaan. Sellaista toteamusten vaihtamista suuntaan ja toiseen. Vedin sitten yksinäni kotona kännit ja menin nukkumaan.

Lauantaina hyvä ystäväni pyysi mua baariin. Lähdin vaikka tiesin, että myös Mies on liikkeellä. Ystävä ehdotti tiettyä baaria ja suostuin, vaikka tiesin että Mies on siellä. Päätin vain mielessäni, että en anna Miehen häiritä iltaani. Eikä niin kyllä käynytkään. Mies käveli baarissa vastaan useampaan kertaan, mutta kävelin vain nokka pystyssä siitä ohitse. Lopulta satuimme yhtä aikaa tupakalle ja näin miehen juttelevan jonkun lievästi ylipainoisen naisen kanssa. Mies poistui tupakalta ja näin hänet hetken päästä tanssimassa sen saman ylipainoisen norsun kanssa. Kävin sanomassa Miehelle, että voit loukata vielä vähän enemmän jos vain suinkin haluat. (kännisen puhetta joo...) Mies totesi, ettei halua loukata ja poistui tanssilattialta naisen seurasta.

Törmäsin baarissa Suunnittelijaan. Halasimme ja hän kysyi miten voin. En ehtinyt vastata mitään, kun hän totesi, että kaikki ei  ilmeisesti ole hyvin...Ei ole ei, vastasin. Halasi mua vielä vähän tiukempaa ja sanoi, että on aina halunnut mulle vain ja ainoastaan hyvää. Sitten ystäväni kiskoikin mua jo eteenpäin.

Näin heti sen jälkeen Miestä ja mua melkein raivostutti se, että hän oli baarissa yhtä aikaa mun kanssa. Ois voinu painua hiiteen mun silmistä.

Päädyimme joka tapauksessa Miehen kanssa yhdessä mun kämpille ja aamulla Mies häipyi melko aikaisin kotiinsa. Emmekä ole nähneet sen jälkeen. Emme edes ole puhuneet puhelimessa.

Mies lähti tänään työmatkalle Ranskaan ja palaa takaisin reilun viikon päästä. Luulen, että seuraavan viikon aikana tulen tekemään jotain peruuttamatonta. Mietin koko ajan Suunnittelijaa sekä Sukeltajaa ja mieleni tekisi niin ottaa yhteyttä heihin. Lisäksi tanssiparini näyttää entistä pantavalta mun silmissä, eikä toinen tanssikaverini auta oloani yhtään heittämällä kanssani pikkutuhmaa juttua treeneissä.

Juon tässä kolmatta lasia punkkua. Aamulla kouluun, ei hyvä.

Olen varma, että suhteemme Miehen kanssa vetelee viimeisiään.

Hän soitti mulle torstaina ja juteltiin jotain yleistä. Sanoin, että soitellaan perjantaina, jos keksittäisiin yhdessä jotain. Hän vain tokaisi, mää meen baariin ainakin toisena iltana. Ja tuli sellaisella äänenpainolla, että ihan kuin olisin joskus yrittäny estää häntä lähtemästä ulos. Eikä siinä mitään, menkööt mun puolesta, mutta tuo töksäytys kuulosti jotenkin loukkaavalta. Yleensä mies on sanonut samaan lauseeseen, että kenen kanssa menee ja mikä ilta menee ja kysynyt vielä, että aijonko minä lähteä ulos, jos vaikka nähtäisiin sitten jossain. Mutta nyt ei mitään.

Lisäksi. Meillä kummallakin sattuu olemaan profiilit naamakirjassa ja luonnollisesti siinä "relationship" kohdassa on lukenut, että on suhteessa ja toisen nimi perässä. Noh. Eilen sitten huomasin, että Mies muutti ensin statuksensa sinkuksi ja sitten jälleen suhteessa olevaksi, mutta ei liittänyt mun nimeä enää siihen perään. Kysyin tätä sitten huumorilla höystettynä, että miksi näin. Mies vastasi, ahdisti ja otin sen pois, tarviiko se kaikelle maailmalle näkyä...Eli Mies ahdistuu siitä, kun koko maailma näkee, että me olemme pari. Kiva juttu. Olin purskahtaa itkuun koulussa, kun sain tuon vastauksen. Eipä sitä ole ensimmäisenä viitenä kuukautena ahdistanut ja nyt sitten ahdistaa? Ja kysyppä Mieheltä mikä sitä ahdistaa? Vastaukseksi saat aina taatusti saman: kaikki. Eivätkö miehet osaa  määritellä päässään sitä mikä heillä ahdistaa, vai onko se vain niin vaikea tuoda puheen muodossa suusta ulos ja kertoa kumppanille? Ehkä kumppani osaisi auttaa jollakin tavalla? Jos ei muuten, niin jättämällä ainakin rauhaan, jos toinen sitä toivoo.

Toisaalta tekis mieli kävellä ulos koko jutusta. Toisaalta tahtois ottaa selvää kaikesta sotkusta.

Yritin soittaa hänelle äsken. Ei vastannut.

Oli eilen alustavasti puhetta Miehen kanssa, että nähtäisiin tänään. Mulla kun on loppu viikko ihan täys kaikkea ohjelmaa, tenttiin lukua yms. Niin tänään mies ilmoitti mesessä, että joku sen kaveri tulee kylään ja sanoi kyllä, että voin myös tulla. En tahtonut lähteä. En tiedä miksi.

Mulla on tullut joku tylsistyminen Miestä kohtaan. Mulla on alkanut ärsyttää jotkut pikku jutut siinä, enkä osaa enää katsoa niitä ihania ja hyviä puolia mitä hänessä on. Voiko oikeesti se kuuluisa ensi huuma haihtua jo muutaman kuukauden kuluttua? Miten hitossa jotkin parit voivat olla yhdessä vuosia?! Miten ihmiset voivat olla uskollisia toisilleen. Mä mietin pettämistä jo nyt. Kaipaan niin vaihtelua kaikkeen ja varsinkin seksiin. Kait kaikilla tulee se tylsistyminen jossain vaiheessa? Vai oonko vain yksinkertaisesti niin mahdottomia vaativa persoona, että heti kun elämä käy tasaiseksi mulla alkaa ahdistaa.

Hitto, oon niin ristiriitaisuuksia täynnä!! Ensin haluan perhettä ja vakinaisuutta ja sitä tasaisuutta. Sitten en haluakaan, kun sitä olisi saatavilla. Tai sitten en vain osaa asettua siihen tasaiseen rooliin.

Käytiin pari viikkoa sitten Tyttöystävän kanssa pitkästä aikaa kahdestaan ulkona ja mulla oli niin kivaa. Sai hullutella, eikä tarvinnut miettiä miten Mies viihtyy. Kaipaan todella niitä Tyttöystävän kanssa vietettyjä hetkiä. Niitä älyttömiä baarireissuja mistä ollaan kontattu kotiin joskus aamulla auringon noustessa. Ja toki niitä reissuja voisi vieläkin tehdä, mutta taas tulee vastaan se mun päässä oleva kuva siitä mitä täydellisen tyttökaverin tulee olla. Se joka ei käy baarissa, tai jos käy niin tulee viimeistään kolmelta kotiin juotuaan vain muutaman drinkin. Se joka ei harrasta rietasta seksiä eikä puhu tuhmia. Se joka häärii sunnuntai aamuna keittiössä laittamassa rakkaalle miehelle aamupalaa.

Joopa joo...Ei kuulosta yhtään multa. Haluaisin olla kaikkea tuota, mutta en siltikään halua koska tiedän että sellainen näytteleminen tappaa mut sisältä. Haluaisin niin olla oma itseni ja olenkin jollain elämän alueilla, mutta Miehelle avautuminen on vain niin vaikeaa. Mulla on koko ajan sellainen epäilys, että jos kerron kaiken hän pitää mua jotenkin vinksahtaneena.

Ja se mikä mua eniten raivostuttaa on se että Mies ei jaksa keskittyä esileikkiin enää. Oon yrittäny sanoa hänelle, että ilman esileikkiä ei seksistä tule mitään. Olen yrittänyt opastaa mitä pitää tehdä ja milloin, mutta tuntuu että neuvot ei vain mene perille.

Oon ihan tuskastunut tähän tilanteeseen tällä hetkellä.