Taas viikko takana ja, ah, niin biletystäyteinen viikonloppu edessä :)

Ollaan illalla lähdössä Baariin Tyttöystävän kanssa ja huomenna olisi sitten tuparit tiedossa. Eikä tarvitse mennä maanantaina edes kouluun, joten on kokonaiset kaksi päivää aikaa toipua viikonlopun sekoiluista...

Tyttöystävän kanssa tuntuu olevan kaikki ennallaan, nähtiin tiistai iltana ja hän jaksaa aina olla se ihana iloinen itsensä. Jotenkin mullakin mieli paranee hänen seurassaan. Ihana ihminen, kerta kaikkiaan. Ei siihen voi muuta sanoa.

Hassua, ennen sain kylmiä väreitä kun kuulin paloauton äänen. Nykyään tunnen pelkkää kuvotusta kaikkia palomiehiä kohtaan. Ennen kyseinen ammattikunta sai ajatuksen voimalla jalat ihan heikoksi, nyt mua ainoastaan huvittaa koko porukka. Ei saisi yleistää, mutta tältä tällä hetkellä tuntuu.

Juteltiin tuossa Tyttöystävän kanssa siitä, kuinka joidenkin miesten kanssa tulee sellainen ylpeä olo, että katsokaa kenen kanssa mä oon liikkellä. Ja pantiin vielä merkille sellainenkin asia, että yleensä tällainen mies on ollut jollain tavalla saavuttamattomissa, tai sitä on vähintäänkin "piirittänyt" pidempään kuin tavallisesti. Sitten on taas sellaisia miehiä, joiden kanssa on kahdestaan todella hyvä olla, mutta niitä ei halua esitellä kavereille/perheelle tms. Pari kertaa on tullut sellainen olo, että kaverit/perhe ajattelee että mitä hittoa tuo tyttö tuommoisen luuserin kanssa tuhlaa aikaansa. Ja sekin et silloin iskee jonkunlainen häpeä. Hävettää joku sen miehen luonteenpiirteessä, ulkonäössä, sanomisissa...Ja en nyt todellakaan puhu mistää elämäni rakkauksista, vaan ihan tavallisissa tapailu/deittailu-suhteissa. Eikös se niin ole että jos toista aidosti rakastaa, hyväksyy hänen pienet ja vähän isommatkin virheensä? Tai näin mulle on ainakin uskoteltu....

Itse kun en koskaan ole ollut niin pohjattoman rakastunut johonkin mieheen. Tai en ainakaan usko näin. Yksi suhde oli noin neljä vuotta sitten, uskoin silloin olevani rakastunut, mutta näin jälkeenpäin en ole enää varma. Ehkä jollain tasolla rakastin, mutta kai se oli vain sellaista naiivia rakkautta. Mies kun oli naimisissa ja olin silloin ihan varma että mies jättää vaimonsa vuokseni. Hänkin kun vakuutti rakastavansa mua. Mies kyllä otti avioeron, mutta palasi kahden vuoden päästä naisen luokse. Kaikenkaikkiaan meidän suhde kesti melkein kaksi vuotta. Kyllä siinä kerkesi monet itkut itkeä sen miehen vuoksi. Ja tiesin kyllä koko ajan, että teen väärin, niin itseäni kuin miehen perhettä kohtaan, mutta ehkä sitä ihminen on niin itsekäs, että ei osaa ajatella omaa nenäänsä pidemmälle.