Olen mielessäni osannut yhdistää tämän mun täydellisyyshakuisuuden isääni. Isä ei koskaan ole sanonut musta hyvää sanaa. Ei koskaan kehunut tai kannustanut missään. Kaikki elämässäni tekemäni valinnat ovat hänen mielestään vääriä. Mennessäni joskus ensimmäiseen oikeaan työpaikkaani isäni sanoi, että voi voi onkohan sinusta siihen kun se on niin rankka ala. Ja oikein hyvin pärjäsin. Tai hänellä vierailessani, hän ei osannut tehdä muuta kuin arvostella ulkonäköäni, pukeutumistani ja meikkiäni. Milloin sinä opettelet meikkaamaan oikein? oli yleensä ensimmäinen kommentti ku näimme. Vanhempani erosivat, kun olin kymmenkesäinen ja pidin yhteyttä isään ensimmäiset kymmenen vuotta säännöllisesti, kunnes ns. aloin ymmärtämään kaikkea sitä mitä isä oli tehnyt ja sanonut äidille, minulle ja veljelleni. Lopetin yhteydenpidon. Mutta en ole päässyt hänestä eroon. Hän soittelee toisinaan ja jättää vastaajaan viestejä, että olen tässä sun nurkan takana, avaappas ovi. Onkohan tuo nyt jo ahdistelua, koska olen tehnyt hänelle selväksi etten aijo olla hänen kanssaan missään tekemisissä enää. Yritän mielessäni koko ajan antaa anteeksi hänelle sen, miten tuhosi lapsena ja teininä mun henkisen minäkuvan ja teki musta loputtoman täydellisyyden tavoittelija, mutta vaikeaa se on. Varsinkin kun isä ilmestyy aina silloin kuvioihin takaisin, kun olen saamassa hänestä rauhan.