Mikähän piru siinä on, että tarvitsen aina jonkun miehen paikkaamaan sitä tyhjää kohtaa, jonka joku toinen mies on jättänyt? En osaa olla hetkeäkään yksinään, en tahdo tuntea että mut ois jätetty oman onneni nojaan taas kerran. Pari viimeistä päivää meni märehtiessä Ukkomiehen perään, tietäen että en näkisi häntä taas moneen viikkoon, jos silloinkaan. Tuli kaikki ne samat tunteet pintaan, mitä tunsin silloin kun suhteemme oli "täysissä voimissaan". Mielessäni kävi ajatus, että en tahdo sitä samaa enää uudestaan. Ainaista odottelua ja kaipausta. Puhelimen vahtimista ja itkuisia öitä. Rakastin sitä miestä niin paljon, ja rakastan vieläkin, mutta rakkaus on muuttunut erilaiseksi, jotenkin aikuisemmaksi ja realistisemmaksi. Enää en odota Ukkomieheltä mitään, en puhelua tai lupauksia suhteestamme.

Eilen illalla päädyin sitten Tyttöystävän ja parin muun kaverin kanssa Baariin, en tahtonut jäädä kotiin murehtimaan. Ja se auttoi. Törmäsin Suunnittelijaan, joka oli kyllä niin humalassa, että tuskin muistaa nähneensä mua. Suunnittelija sai oloni heti paremmaksi.

Mulla on joku kumma laastarin tarve. Ensin murehdin Sukeltajaa ja paikkasin itseäni Ukkomiehen kanssa. Sitten märehdin Ukkomiehen perään ja paikkailin itseäni Suunnittelijan kanssa. Kukahan seuraavaksi? Olen sopinut treffit tälle päivälle erään uuden tuttavuuden kanssa...