Kohta tulee vuosi siitä, kun aloitin lääkkeet paniikkihäiriöön. Lääkäri sanoi, että lääkkeiden syömistä tulisi jatkaa ainakin puoli vuotta, ennenkuin lopettamista voidaan edes harkita. Edelleenkään mulla ei ole tullut mieleenkään lääkkeiden lopettaminen. Syön suhteellisen pientä päiväannosta, mutta siltikin tuntuu että en uskalla vielä jättää niitä pois. En ennenkuin saan koulun päätökseen ja siihen menee vielä vähintään kaksi vuotta.

Toisinaan saan edelleenkin kohtauksia yleisillä paikoilla, mutta yritän olla vahva, vakuutan itselleni että tilanteessa ei ole mitään hätää. En minä tähän kuole. Ystävien tai Miehen seurassa mulla ei ole mitään hätää, ainoastaan kun olen yksinään liikkeellä. Viimeksi kohtaus iski joulun alla kauppojen ihmistungoksessa, kassajonossa seistessä. Hiki valui ja päässä humisi, jono ei liikkunut yhtään. Oli pakko päästä pois. Jätin ostokseni lähimmälle hyllylle ja pakenin pakkaseen hengittämään raitista ilmaa. Seuraavana päivänä seisoin samassa jonossa Miehen kanssa, eikä paniikista ollut tietoakaan. Ihmismieli on sitten kummallinen ja koukeroinen.

Mies ei tiedä tästä mitään, enkä osaa sitä hänelle kertoa. En yksinkertaisesti vain tiedä mistä aloittaisin kertomisen, jotta hän ymmärtää sen oikein eikä pidä mua mielenvikaisena hörhönä. Asiasta oli vaikea puhua aikoinaan myös Tyttöystävälle, mutta onneksi hän ymmärsi sen täydellisesti. En osaa aavistaa mikä on Miehen mielipide tämmöiseen asiaan. Olen puhunut hänelle muista kipeistä asioista elämässäni, kuten isäsuhteestani sekä ensimmäisen poikaystäväni traagisesta kuolemasta, mutta tämä on vain niin arka paikka mulle. Pelkään että Mies ei ymmärrä mua tai että hän lyö kaiken leikiksi.