Maanantai iltana J kävi luonani, todella hätäisesti. Hyvä että parikymmentä minuuttia istui. Otin miehen heti puhuttelun alle ja kyselin häneltä yhdestä jos toisesta asiasta. Ja hän oli vain hiljaa. En tiedä, en, kyllä, ehkä, ei tää susta johdu. Siinä kaikki mitä sain miehestä irti. Jossain vaiheessa vain meni hermo siihen sen puhumattomuuteen ja käskin sitä vetää takkia niskaan ja poistua. Anna anteeksi, oon tosi pahoillani tästä kaikesta. Joo, ei vois vähempää enää kiinnostaa, totesin. Ja mies poistui elämästäni, ei sattunut edes kovin paljon, yleensä olen kuitenkin jonkun aikaa "surrut" päättynyttä suhdetta, oli se sit ollut miten lyhyt tahansa.

Kaiken huipuksi ne mun vale-treffit meni ihan pieleen. Oltiin jo sovittu paikka ja aika J:n kanssa ja kaikki oli oikein selvää, suunniteltiin Tyttöystävän kanssa viimeisen päälle, miten mennään autolla parkkiin siihen treffipaikan eteen ja istutaan siinä lippalakit silmillä kyttäämässä ku mitkäkin vakoojat. Mutta. J lähetti tälle mielikuvitusnaiselle viestiä samana päivänä kuin treffien olisi pitänyt olla, että hänen täytyy lähtä reissun päälle velipoikansa kanssa. Että se kosto meni sitten siinä. En saanut mitään sairasta tyydytystä siitäkään aikaiseksi.

Ollaan edelleen juteltu Tamperelaisen kanssa mesessä joka ilta ja välillä tulee sellainen olo, että onkohan tämä nyt liian hyvää ollakseen totta. Sellainen pieni epäilys koko ajan mielenpäällä...Jos meillä joskus tulisi jotain vakavampaa, nii olen tässä miettinyt, että pystyisinkö oikeasti luottamaan toiseen joka asuu niinkin kaukana ja tuskin nähtäisiin edes viikoittain. Välimatkaa on kuitenkin melkein 500km. Tämä luottamuspula on iskenyt nyt tän vuoden aikana todella pahasti, kaikkien näiden vedättäjien jälkeen. Ja kestäisinkö omaa mustasukkaisuuttani? Tamperelaisella kun tuntuu olevan paljon naispuoleisia ystäviä. En todellakaan haluisi heittäytyä miksikään itsekkääksi ruikuttajaksi ja epäilijäksi. Inhoan sellaisia ihmisiä ja se vielä tästä puuttuisi jos löytäisin itsestäni sellaisia piirteitä.