Sukeltaja lähti luotani hetki sitten ja sain vastauksen kaikkeen siihen, mitä olen tässä miettinyt viime kuukaudet.

Se ei tahdo mitään. Ei seurustelua, parisuhdetta, lapsia tai edes sitä saakelin valkoista aitaa.

Ja kaikki selvisi yhdellä kysymyksellä. Kysyin, aikooko se sinkkuilla pitkäänkin, ihan vain ohimennen, kesken muun keskustelun. Ja se vastasi sen kummempia miettimättä, että kyllä. Se oli siinä sitten.

Oon tiennyt tämän, mutta sitä on vain ollut niin vaikea myöntää itselleen. Kyllä olen siitä kuullut kommenteissakin, ja haluan sanoa että arvostan niitä todella. Tässä sen oman naiviuden taas huomaa, kuinka sinisilmäinen ja liian luottavainen on ollut. Kyllä se muhun vielä rakastuu, kun aikaa kuluu. Tai sit ei. Aina on mennyt niin, että miehet ketä olen tapaillut, ovat aina jossain vaiheessa olleet valmiita parisuhteeseen, mutta minä en. Nyt kun olisin, mulla on ihan väärä mies.

Sukeltaja on nyt tauolla mun elämästä, bannasin sen juuri mesessä ja vaihdoin puhelimeen sen nimen kodalle tekstin Älä vastaa.

Jotenkin vain käsittämätöntä, että miten ihminen ei kiinny yhtään toiseen, vaikka ollaan nähty niinkin useasti kuin ollaan. Tai voihan se olla, että se musta tykkää, mutta ei se ole sitä koskaan kertonut. Enkä ole kyllä kysynytkään.

Itketti niin pirusti, mutta sain nieltyä kyyneleet siihen asti kunnes Sukeltaja painoin oven kiinni. Tällä hetkellä fiilikset on aika pohjalukemissa, mutta tiedämpä ainakin mihin suuntaan nyt lähden. Ja tiedän senkin, että jos minä ikinä tapaan sellaisen miehen kenen kanssa voisin kuvitella seurustelevani, kerron sen hänelle heti kun vain sen itse tiedän.

Toivon vain, että se päivä koittaa pian.