Tällä hetkellä ei ahdista niin paljon kuin päivällä.

Ukkomies kävi kylässä parisen tuntia ja juttelimme mukavia sen ajan. Sohvalla. Sylikkäin. Ja muutama pusukin siihen joukkoon. Ei sen isompia. Jotenkin tuntui että eihän tässä välissä ole ollut niitä neljää vuotta, mitä suhteestamme on aikaa. Ihan kuin kaikki olisi ollut niinkuin ennenkin. Ja luulen, että jos Ukkomies edelleen asuisi täällä, suhteemme olisi edelleen voimissaan. Hän kyllä käy täälläpäin perheensä luona pari kertaa kuukaudessa, mutta emme ole törmänneet toisiimme edes sattumalta. Viime kesänä näimme pikaisesti ja hän on soitellut mulle silloin tällöin ja kysellyt kuulumisia.

Hassua miten sitä voi edelleen tykätä ihmisestä näinkin paljon. Jutut jatkui siitä mihin ne silloin aikoinaan jäikin. Ja mielenkiinnolla odotan, kun Ukkomies on muuttamassa ens kesänä takaisin paikkakunnalle. Jatkuuko juttumme vai pysymmekö vain ystävinä. Päätös on kyllä ihan mun käsissä. Toisaalta tahtoisin, toisaalta en. Enkä aijo ruveta stressaamaan tästä sen enempää. Enkä edelleenkään tahdo sotkea välejäni J:n kanssa.

J on vaikuttanut edelleen etäiseltä, se on jälleen poikiensa kanssa viikonlopun reissussa. Puhuttiin eilen puhelimessa, ja jotenkin vain oli sellainen tunne että kaikki ei ole hyvin. Varovasti sitä sivulauseessa kysyinkin ja vastaukseksi vain sain, että hänellä on vain niin kova ikävä poikia tällä hetkellä, että sen vuoksi on mieli maassa. Niin, enpä voi tietää kun ei ole itsellä tuota jälkikasvua vielä siunaantunut.