Kohta tulee vuosi siitä, kun muutimme Tanssiparin kanssa yhteen, ostimme kesällä yhteisen asunnon  

Elämä on ollut kaikin puolin mukavaa, parisuhteessa on mukavaa! 

Luin aikaisempia kirjoituksiani ja huomaan kuinka paljon elämäni on kehittynyt ja ennen kaikkea mennyt eteenpäin. Toisaalta minut teki kauhean surulliseksi lukemani, se kuinka pohjalla olen käynyt kaikkine tunteineni. Kärsin edelleen panikoinnista, mutta olen oppinut hyväksymään sen ja elämään sen kanssa. Uskallan mennä jopa kauppaan yksin!

Odotan kovasti ensimmäistä joulua omassa kodissamme, joulukuusen tuoksua ja pipareiden leivontaa

Mulla ja Tanssiparilla tulee tänään tasan puoli vuotta täyteen onnellista seurustelua <3

Eikä olla edes tapeltu kertaakaan. hih.

Tanssipari heitti viikko sitten, että me voitais muuttaa yhteen joskus. Sitten tulevaisuudessa. Olin vähän hölmistynyt :) Mutta sanoin,  että se ei todellakaan ole hassumpi ajatus :)

Voi taivas!

Aamulla pitäis mennä kouluun. Panikoin, panikoin, PANIKOIN!! Päässä heittää ja hengittäminen on pinnallista. Tekis mieli soittaa Tanssipari mun viereen nukkumaan, mutta tiedän että se on jo nukkumassa, enkä viitsi herättää.

Eniten kauhistuttaa se, että heti ensimmäinen tunti on vieraassa ryhmässä. Outojen ihmisten keskellä, eikä ketään keneen tukeutua. Vaikka luokkakaverit ei tiedäkään mun panikoinnista, niin tutut ihmiset rauhottaa kummasti oloa.

Yks kalja ahdistukseen. Helpottaakohan? En haluaisi ottaa pameja. Tuleekohan musta alkoholisti jos otan ahdistukseen alkoholia?

Tuon edellisen postauksen jälkeen mielessä on pyörinyt todella ahdistavia ajatuksia. Se, että näin omin silmin miten ihminen voi vain poistua tästä maailmasta ilman mitään ennakkovaroitusta, pisti miettimään entä jos sama tapahtuisi itselle.

Yksinolo ahdistaa todella paljon. Haluaisin vain olla koko ajan ystävien tai Tanssiparin seurassa, en halua olla yksin jos mulle sattuisi jotain vastaavaa. Musta on tullut ihan vainoharhainen, pieni päänsärky saa mut panikoimaan. Vaikka tiedän, että mulla ei todennäköisesti ole mitään hätää, niin kyllähän sen paniikkihäiriöisen ihmisen mielen tietää. Omassa pääkopassa alkaa kehittelemään kaikenlaisia tilanteita.  Mitäs jos, entäs jos? Josjosjosjos. Ihan turhaa touhua tiedän, mutta en saa niitä illan tapahtumia päästäni.

Tanssipari avautui mulle viikonloppuna ja kertoi äidistään, joka sairastaa jonkinlaista mielenterveydellistä sairautta. Sitä ei ole ikinä diagnosoitu, mutta oireiden perusteella se voi olla skitsofreniaa. Järkytyin aikalailla kuulemastani. En osaa käsitellä tuollaisia asioita mielessäni. Ja taas aloitin päässäni mitä ihmeellisimpien ajatusten pyörittelyn. Sekään ei auta asiaa ollenkaan, että Tanssipari kertoi todella yksityiskohtaisesti parista tilanteesta äitinsä kanssa. Kuvittelen vain mielessäni tilannetta ja mietin, osaanko suhtautua hänen äitiinsä enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Jotenkin pelottava asia. Koko sellainen sairaus. Se miten ihminen voi sekoittaa todellisuuden ja unimaailman keskenään, ja kuinka se unimaailma pistää ihmisen toimimaan ihan oikeasti, tekemään ja sanomaan asioita, jotka ovat täysin irrallisia tästä maailmasta.

Mutta kunnioitan Tanssiparia suuresti, että hän luottaa muhun ja kertoi noinkin arkaluontoisesta asiasta. Olen myös itse puhunut hänelle paniikkihäiriöstäni ja hän otti sen todella hyvin, myönsi, että hänellä on myös ollut samanlaisia ongelmia. Pääasiassa stressiperäistä panikointia, mutta panikointia jokatapauksessa. Ja se että hän tietää asiasta helpottaa mun oloa varsinkin julkisilla paikoilla. Tiedän, että voin koska tahansa sanoa hänelle, että nyt täytyy päästä tilanteesta pois. Hän ymmärtää sen tunteen mitä tunnen. Toisaalta oon saanut mielettömästi rohkeutta mennä uusiin tilanteisiin Tanssiparin kanssa. Ehkäpä se tieto, että voin lähteä koska tahansa, auttaa mua pysymään rauhallisena.

Mutta panikoin edelleen. Koulu alkaa taas parin viikon päästä ja pelkkä ajatus ruokajonoista ja täpötäysistä luentosaleista saa ahdistuksen tulemaan. 

Nainen istuu terassilla on valittaa päänsärkyä, tuttavani tarjoutuu tuomaan hänelle vettä ja nappaa samalla pari keksiä mukaan kahvipöydästä. Ei, en halua, sattuu niin kauheasti. Hetkessä nainen valahtaa tuttavani käsivarsille ja alkaa kouristella. Hengitys muuttuu vaikeaksi. Nostamme naisen maahan ja tuttavani tarkkailee naisen hengitystä. Hengittää vaikeasti, soita hätänumeroon. Samalla paikalle saapuu toinen tuttava, molemmat onneksi töissä sairaalassa, joten tietävät mitä tekevät. Hätäkeskus kyselee miten hengittää, onko pupillit pienet, perussairauksia tai aikaisempia kohtauksia. Naisen mies vastaa minulle, että ei ole mitään sairauksia. Ihan perusterve nainen, 50-vuotias. Nainen haukkoo henkeä vaikeasti ja kuulen kuinka nainen oksentaa, mutta mitään ei tule ulos saakka. Tuttavani toteavat, että hengitystiet ovat täynnä oksennusta ja aloittavat elvytyksen. Kuulen kuinka kylkiluut paukahtelevat. Toinen puhaltaa voimalla ilmaa naisen keuhkoihin ja joka kerta kun ilma purkautuu ulos keuhkoista,  naisen nenästä ja suusta purskahtaa oksennuksen ja veren sekaista limaa.

Aika venyy ja venyy. Milloin ambulanssi saapuu, nainen menee jo sinertäväksi. Viisi minuuttia hätäkeskus vastaa. Ihan liikaa!! Tulkaa nopeampaa, tilanne ei näytä lainkaan hyvältä!

Elvytystä jatketaan, kunnes ambulanssi ja palokunta saapuvat. Suljen puhelun hätäkeskukseen ja kävelen liiterin taakse. Kyyhötän liiterin seinää vastaan ja tunnen kuinka paniikki tulee. Nyyhkytän yksinäni kyykyllään ja saan soitettua Tanssiparille, joka istuu kaikesta tietämättömänä sisällä juhlimassa. Hän kuljettaa minut pois tilanteesta. Matkalla näen kuinka helikopteri leijailee laiturin yllä ja lääkäri hyppää laiturille ja juoksee terassille kuin mikäkin action-tähti.

Menee puoli tuntia, poltan ketjussa tupakkaa ja tärisen. Tanssipari pitää minua sylissä ja on vain hiljaa. Kuulen kuinka paloauto poistuu pihalta. Tilanne ohi, voin mennä takaisin.

Terassilla ambulanssin henkilökunta pakkailee viimeisiä tavaroitaan ja kuljettaa naisen autoon. Tilanne on vakaa ja potilas kuljetetaan sairaalaan. Vakaa, hyvä. Kaikki on siis kunnossa. Jatkamme juhlia, tanssimme ja juomme boolia.

Neljä tuntia myöhemmin saamme puhelun. Nainen on kuollut sairaalaan.

Hellurei kaikille!

On taas kerran vierähtänyt tovi tai ehkäpä kaksikin. Päätin vain kuopata hetkeksi tän blogaamisen, ei ollut aikaa eikä oikein kiinnostusta koko touhuun.

Luin tuossa edellisen kirjoitukseni ja kyllä on elämä taas mennyt niin paljon parempaan suuntaan nuista ajatuksista.

Miehen jätin aika pian viimeisen postauksen jälkeen, muutaman kerran se yritti saada mua takaisin, mutta en alentunut.

Lisäksi välit Tanssipariin lämpenivät oikein viimeisen päälle ja olemme tässä seurustelleet nyt pari kuukautta :) Hyvä päätös kaikin puolin! Sokea kait sitä on ollut, kun on kaksi vuotta tuollainen mies ollut nenän alla, enkä ole mitään tehnyt asian eteen. Tyhmä mikä tyhmä. Mut onneksi asiat meni kuitenkin niinkuin meni ja olemme nyt yhdessä.

Kävimme muuten ensimmäisissä tanssikisoissa ja saimme hopeaa! Upea tunne! Jännitin ensimmäisen kappaleen aikana niin paljon, että en muista tanssista mitään...

Kirjoittelen myöhemmin lisää kuulumisia, nyt täytyy suunnistaa kaupungin yöhön :)

Mies on edelleen työreissullaan. Juttelimme sunnuntai iltana puhelimessa, tai tappelimme. Ja selvisi se syy mikä tässä meidän suhteessa mättää. Miehen mielestä en ole kuullemma tarpeeksi nopeasti valmis seksiin. Eli Mies moittii mua siitä, että nautin esileikistä. Hohhoijaa. Sepä tais olla sit siinä. Sanoi vielä, että hän haluais vain aamulla työntyä naisen sisään. Sehän olisi raiskaus! Jos miehellä ei ole innostusta esileikkiin, niin siinäpä olkoot itsekseen ja työnnelkööt vehjettään mihin tahtoo. Yritin selittää niin yksinkertaisesti kuin vain osasin, että miksi minä tarvitsen esileikkiä, mutta siltikin sain vain vastauksen, että en tiedä jaksanko sitä. Tästähän olen jo pieniä havaintoja tehnytkin ja tainut täälläkin siitä mainita, että Mies ei jaksa keskittyä mun kiihottamiseen. Mutta en oikeasti uskonut, että se voisi sanoa ääneen tuommoista.

No, otin perjantaina taas käyttööni hyvin havaitsemani laastaroinnin toisella miehellä. Törmäsin Suunnittelijaan baarissa ja kävin panemassa sitä. Sillä oli pienempi kuin muistin. Mutta hellä se on. Ja Suunnitelijalla tuntuu olevan pääasia vain se, että minä nautin. Eipä siinä sen ihmeitä, aamupanon jälkeen hiippailin kotiin vähin äänin, enkä puhunut hänelle jatkosta mitään.

Sunnuntaina tilanteeseen taas kerran tympääntyneenä ajattelin loggautua pitkästä aikaa Suomi24:n treffipalstalle ja kirjottelin jonkun kuvattoman miehen kanssa siellä, kunnes paljastui että tyyppi on se Ekonomi jota olen treffannut jo monta vuotta epäsäännöllisen säännöllisesti. Viimeksi viime kesänä.  Miksihän meilläkin aina on se treffailu unohtunut tai loppunut. Mies on syötävän komea ja fiksu ja vielä rikaskin :)

Sovimme treffit keskiviikolle.

En kestä enää tätä saatanan epävarmuutta!!

Juteltiin perjantai iltana Miehen kanssa ja hän sanoi, ettei ole ollut onnellinen viime viikkoina. Sanoi, että en tee tarpeeksi aloitteita seksissä. Ja sanoi vielä senkin, että hän ei tiedä jaksaako hän sitä, että minä en tee tarpeeksi useasti aloitetta. Yritin selittää Miehelle, että nainen (eli minä) ei toimi samalla tavalla kuin mies. Eli kun näkee telkkarissa tissit, nii heti panettaa niin perkeleesti. Ei se tuntunu sitä ymmärtävän.

No, ei me päästy asiassa yhtään mihinkään suuntaan. Ei se tappelua ollut, eikä kyllä kunnon keskusteluakaan. Sellaista toteamusten vaihtamista suuntaan ja toiseen. Vedin sitten yksinäni kotona kännit ja menin nukkumaan.

Lauantaina hyvä ystäväni pyysi mua baariin. Lähdin vaikka tiesin, että myös Mies on liikkeellä. Ystävä ehdotti tiettyä baaria ja suostuin, vaikka tiesin että Mies on siellä. Päätin vain mielessäni, että en anna Miehen häiritä iltaani. Eikä niin kyllä käynytkään. Mies käveli baarissa vastaan useampaan kertaan, mutta kävelin vain nokka pystyssä siitä ohitse. Lopulta satuimme yhtä aikaa tupakalle ja näin miehen juttelevan jonkun lievästi ylipainoisen naisen kanssa. Mies poistui tupakalta ja näin hänet hetken päästä tanssimassa sen saman ylipainoisen norsun kanssa. Kävin sanomassa Miehelle, että voit loukata vielä vähän enemmän jos vain suinkin haluat. (kännisen puhetta joo...) Mies totesi, ettei halua loukata ja poistui tanssilattialta naisen seurasta.

Törmäsin baarissa Suunnittelijaan. Halasimme ja hän kysyi miten voin. En ehtinyt vastata mitään, kun hän totesi, että kaikki ei  ilmeisesti ole hyvin...Ei ole ei, vastasin. Halasi mua vielä vähän tiukempaa ja sanoi, että on aina halunnut mulle vain ja ainoastaan hyvää. Sitten ystäväni kiskoikin mua jo eteenpäin.

Näin heti sen jälkeen Miestä ja mua melkein raivostutti se, että hän oli baarissa yhtä aikaa mun kanssa. Ois voinu painua hiiteen mun silmistä.

Päädyimme joka tapauksessa Miehen kanssa yhdessä mun kämpille ja aamulla Mies häipyi melko aikaisin kotiinsa. Emmekä ole nähneet sen jälkeen. Emme edes ole puhuneet puhelimessa.

Mies lähti tänään työmatkalle Ranskaan ja palaa takaisin reilun viikon päästä. Luulen, että seuraavan viikon aikana tulen tekemään jotain peruuttamatonta. Mietin koko ajan Suunnittelijaa sekä Sukeltajaa ja mieleni tekisi niin ottaa yhteyttä heihin. Lisäksi tanssiparini näyttää entistä pantavalta mun silmissä, eikä toinen tanssikaverini auta oloani yhtään heittämällä kanssani pikkutuhmaa juttua treeneissä.

Juon tässä kolmatta lasia punkkua. Aamulla kouluun, ei hyvä.

Nyt on kyllä sellainen ahdistuksen ja epävarmuuden tunne rinnassa, että en saa happea.

Olen varma, että suhteemme Miehen kanssa vetelee viimeisiään.

Hän soitti mulle torstaina ja juteltiin jotain yleistä. Sanoin, että soitellaan perjantaina, jos keksittäisiin yhdessä jotain. Hän vain tokaisi, mää meen baariin ainakin toisena iltana. Ja tuli sellaisella äänenpainolla, että ihan kuin olisin joskus yrittäny estää häntä lähtemästä ulos. Eikä siinä mitään, menkööt mun puolesta, mutta tuo töksäytys kuulosti jotenkin loukkaavalta. Yleensä mies on sanonut samaan lauseeseen, että kenen kanssa menee ja mikä ilta menee ja kysynyt vielä, että aijonko minä lähteä ulos, jos vaikka nähtäisiin sitten jossain. Mutta nyt ei mitään.

Lisäksi. Meillä kummallakin sattuu olemaan profiilit naamakirjassa ja luonnollisesti siinä "relationship" kohdassa on lukenut, että on suhteessa ja toisen nimi perässä. Noh. Eilen sitten huomasin, että Mies muutti ensin statuksensa sinkuksi ja sitten jälleen suhteessa olevaksi, mutta ei liittänyt mun nimeä enää siihen perään. Kysyin tätä sitten huumorilla höystettynä, että miksi näin. Mies vastasi, ahdisti ja otin sen pois, tarviiko se kaikelle maailmalle näkyä...Eli Mies ahdistuu siitä, kun koko maailma näkee, että me olemme pari. Kiva juttu. Olin purskahtaa itkuun koulussa, kun sain tuon vastauksen. Eipä sitä ole ensimmäisenä viitenä kuukautena ahdistanut ja nyt sitten ahdistaa? Ja kysyppä Mieheltä mikä sitä ahdistaa? Vastaukseksi saat aina taatusti saman: kaikki. Eivätkö miehet osaa  määritellä päässään sitä mikä heillä ahdistaa, vai onko se vain niin vaikea tuoda puheen muodossa suusta ulos ja kertoa kumppanille? Ehkä kumppani osaisi auttaa jollakin tavalla? Jos ei muuten, niin jättämällä ainakin rauhaan, jos toinen sitä toivoo.

Toisaalta tekis mieli kävellä ulos koko jutusta. Toisaalta tahtois ottaa selvää kaikesta sotkusta.

Yritin soittaa hänelle äsken. Ei vastannut.

Oon tänään taas miettiny paljon sitä onko musta todella parisuhteeseen. Tällä hetkellä on vaan niin epävarma olo kaikesta.

Oli eilen alustavasti puhetta Miehen kanssa, että nähtäisiin tänään. Mulla kun on loppu viikko ihan täys kaikkea ohjelmaa, tenttiin lukua yms. Niin tänään mies ilmoitti mesessä, että joku sen kaveri tulee kylään ja sanoi kyllä, että voin myös tulla. En tahtonut lähteä. En tiedä miksi.

Mulla on tullut joku tylsistyminen Miestä kohtaan. Mulla on alkanut ärsyttää jotkut pikku jutut siinä, enkä osaa enää katsoa niitä ihania ja hyviä puolia mitä hänessä on. Voiko oikeesti se kuuluisa ensi huuma haihtua jo muutaman kuukauden kuluttua? Miten hitossa jotkin parit voivat olla yhdessä vuosia?! Miten ihmiset voivat olla uskollisia toisilleen. Mä mietin pettämistä jo nyt. Kaipaan niin vaihtelua kaikkeen ja varsinkin seksiin. Kait kaikilla tulee se tylsistyminen jossain vaiheessa? Vai oonko vain yksinkertaisesti niin mahdottomia vaativa persoona, että heti kun elämä käy tasaiseksi mulla alkaa ahdistaa.

Hitto, oon niin ristiriitaisuuksia täynnä!! Ensin haluan perhettä ja vakinaisuutta ja sitä tasaisuutta. Sitten en haluakaan, kun sitä olisi saatavilla. Tai sitten en vain osaa asettua siihen tasaiseen rooliin.

Käytiin pari viikkoa sitten Tyttöystävän kanssa pitkästä aikaa kahdestaan ulkona ja mulla oli niin kivaa. Sai hullutella, eikä tarvinnut miettiä miten Mies viihtyy. Kaipaan todella niitä Tyttöystävän kanssa vietettyjä hetkiä. Niitä älyttömiä baarireissuja mistä ollaan kontattu kotiin joskus aamulla auringon noustessa. Ja toki niitä reissuja voisi vieläkin tehdä, mutta taas tulee vastaan se mun päässä oleva kuva siitä mitä täydellisen tyttökaverin tulee olla. Se joka ei käy baarissa, tai jos käy niin tulee viimeistään kolmelta kotiin juotuaan vain muutaman drinkin. Se joka ei harrasta rietasta seksiä eikä puhu tuhmia. Se joka häärii sunnuntai aamuna keittiössä laittamassa rakkaalle miehelle aamupalaa.

Joopa joo...Ei kuulosta yhtään multa. Haluaisin olla kaikkea tuota, mutta en siltikään halua koska tiedän että sellainen näytteleminen tappaa mut sisältä. Haluaisin niin olla oma itseni ja olenkin jollain elämän alueilla, mutta Miehelle avautuminen on vain niin vaikeaa. Mulla on koko ajan sellainen epäilys, että jos kerron kaiken hän pitää mua jotenkin vinksahtaneena.

Ja se mikä mua eniten raivostuttaa on se että Mies ei jaksa keskittyä esileikkiin enää. Oon yrittäny sanoa hänelle, että ilman esileikkiä ei seksistä tule mitään. Olen yrittänyt opastaa mitä pitää tehdä ja milloin, mutta tuntuu että neuvot ei vain mene perille.

Oon ihan tuskastunut tähän tilanteeseen tällä hetkellä.

...ja pahasti.

Sen jälkeen kun Mies tuli työmatkaltaan, meidän suhde on ollut jotenkin viileä ja kankea. Ei ole ollut läheskään niin paljon halailua ja pussailua kuin ennen. Kuten ei myöskään seksiä. Ei aloitteita suuntaan eikä toiseen.

Itse olen kyllä ihan järettömän ressaantunut koulun ja työn vuoksi, mutta ei se ennenkään ole hirveästi mun seuraelämää haitannut.

Toisaalta. Oon ajatellu viime aikoina liikaa mun tanssiparia. Ollaan vietetty aika lailla aikaa treeneissä ja viihteellä yhdessä. Mutta ollaan vain tanssittu. Tosin, meillä on sellaista pientä flirttiä koko ajan ilmassa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että tanssipari näyttää entistä paremmalta, jos heillä on jotain kemiaa ilmassa. Tiedä sitten. Tanssinopettaja kyllä jo kehotti meitä osallitumaan kisoihin toukokuussa, ehkä mennään. Kait se näkee meissä jotain potentiaalia.

Mut takaisin aiheeseen. Jotenkin se kaikki läheisyys ja myös älyllinen kontakti on vieny mun ajatukset täysin siihen mun tanssipariin. Meillä vaan synkkaa tanssilattialla niin hyvin.

Ja Mieshän ei tanssi. Sillä on kaks vasenta jalkaa. Enkä ole edes yrittänyt sitä opettaa, koska se ei tunnu olevan niin kiinnostunut koko touhusta. Ei ole kiinnostunut edes siitä, kun minä hehkutan riemuissani siitä kuinka tanssinopettaja kehui meidän suoritusta. Luulisi, että se olisi iloinen mun puolesta. Mut ei kait sitten. Tai sitten se on kateellinen, koska ei itse osaa. Kerrankin jossain bileissä tanssittiin sen mun tanssiparin kanssa parin promillen humalassa jotain lambaadaa, nii Mies katsoi ehkä puoli minuuttia ja häipyi sit tupakalle. Se ei ees halunnu katsoa! Onko se jotenkin vastenmielistä katsoa omaa naista tanssimassa toisen miehen kanssa ja nähdä, että nainen todella nauttii siitä tanssista? Ilmeisesti. Se on mustis, ei se voi mitään muuta olla.

Tähän meemiin voivat vastata lukijat. Löysin meemin Mayan blogista.

1) Mitä luulet, että teen työkseni/opiskelen (tai millä alalla)?

2) Minkävärinen tukka mulla on?

3) Entä silmät?

4) Miten asun?

5) Kuinka pitkä olen?

6) Tyylini on?

7) Yksi perusluonteenpiirre?

8) Onko minulla lemmikkejä?

Silloin kun seksiä nimitetään tylsäksi kaikki ei ole kohdallaan. Jos seksiä nimittää tavalliseksi, se on ihan okei, jos se kumpaakin tyydyttää. Tylsää seksistä tekee sen, että kaikki kuviot ovat ennalta arvattavissa. Tylsää siitä tekee sen, että minä en tee aloitetta enää, kaikki seksuaalinen kanssakäyminen tapahtuu sängyssä. Tahtoisin edes esileikin tapahtuvan joskus jossain muualla. Mikään ei kiihoita enempää kun mies aloittaa hyväilyn jossain todella kaukana sängystä. Toisaalta, vika ei ole pelkästään minussa. Tuntuu, että mieskin on hieman tylsistynyt, ainakin esileikkiin. Minä tarvitsen esileikkiä, varsinkin parisuhteessa. Tarvitsen niitä ajatuksia, joita syntyy, kun toinen kiusoittelee. Sen ajatuksen mitä kohta tulee tapahtumaan.

Mikähän siinä on, että parisuhteessa on aina niin vaikeaa puhua seksistä? Pyytää toista tekemään sängyssä jotain. Sinkkuilessani pyysin miehiltä kaikenlaista ja he tekivät yleensä kuten tahdoin. Seksielämäni on alkanut heijastumaan uniini. Parina yönä olen vieraillut Sukeltajan luona ja viime yönä Suunnittelijan pedissä.

Törmäsin nimittäin Sukeltajaan tässä eräs päivä ja tuli kieltämättä hyviä muistoja mieleen. Näin Sukeltajasta unta eräs yö, unessa olin palannut takaisin siihen aikaan kun meillä oli se ns. suhde. Heräsin keskellä yötä ja kaivauduin Miehen kainaloon. Näitkö pahaa unta? Mutisin jotain epämääräistä vastaukseksi ja jäin miettimään unta. Hetken aikaa jopa mietin, että ottaisin Sukeltajaan taas yhteyttä. Harkitsin pettämistä. Kauhea ajatus, josta seurasi kahta kauheampi morkkis.

Mulla heräsi pelko, että osaanko olla uskollinen. Olen aina ollut, mutta entä jos pitkään jatkunut sinkkuelämäni onkin iskostunut muhun niin tiukasti, etten pääse siitä irti?

Nyyh ja kääk.

Mies lähti eilen maailman toiselle laidalle työreissulle. Kahdeksi viikoksi. Mitenhän pitkältä seuraavat viikot tulevat tuntumaan. Lupasi soittaa silti joka päivä, soittikin jo tänään ja siellä raukka kärsii kauheasta aikaerosta.

Mulla on sellainen jännä tunne aina kun ollaan kahdestaan. Tuntuu, että oltais tunnettu aina. Niin tutulta ja turvalliselta mies tuntuu. Vaikka ensimmäisestä tapaamisesta on kulunut vasta neljä kuukautta. Silti mulla on vaikeuksia avautua näistä mun vaikeista asioista. Olen kyllä päättänyt, että kerron hänelle kun hän tulee takaisin kotiin. Pakkohan mun on kertoa, en halua salata mieheltä sellaista asiaa. Otan aamuisin salaa lääkkeet. Mitä se semmoinen parisuhde on. Olen yrittänyt vain miettiä vaihtoehtoja miten keskustelun aloittaisin, tuntuu vain niin vaikealta.

Lisäksi mulle on iskenyt sellainen niin-tavallinen-käyttäytyminen sängyssä. En uskalla olla niin villi kuin oikeasti olen. En tiedä mistä tämä johtuu, mut oon huomannu tän itsessäni ennenkin. Kun parisuhde niin sanotusti vakiintuu, musta tulee ihan tylsä sängyssä. Vaikka haluan syvällä sisimmässäni olla villi ja ronski kuin ennenkin. Voiko olla, että kuvittelen päässäni, että en ole tarpeeksi hyvä tyttöystäväksi jos en käyttäydy siveellisesti? Ihan sairas kuvitelma. Miehethän pitävät villeistä naisista, eikö vain?

Kohta tulee vuosi siitä, kun aloitin lääkkeet paniikkihäiriöön. Lääkäri sanoi, että lääkkeiden syömistä tulisi jatkaa ainakin puoli vuotta, ennenkuin lopettamista voidaan edes harkita. Edelleenkään mulla ei ole tullut mieleenkään lääkkeiden lopettaminen. Syön suhteellisen pientä päiväannosta, mutta siltikin tuntuu että en uskalla vielä jättää niitä pois. En ennenkuin saan koulun päätökseen ja siihen menee vielä vähintään kaksi vuotta.

Toisinaan saan edelleenkin kohtauksia yleisillä paikoilla, mutta yritän olla vahva, vakuutan itselleni että tilanteessa ei ole mitään hätää. En minä tähän kuole. Ystävien tai Miehen seurassa mulla ei ole mitään hätää, ainoastaan kun olen yksinään liikkeellä. Viimeksi kohtaus iski joulun alla kauppojen ihmistungoksessa, kassajonossa seistessä. Hiki valui ja päässä humisi, jono ei liikkunut yhtään. Oli pakko päästä pois. Jätin ostokseni lähimmälle hyllylle ja pakenin pakkaseen hengittämään raitista ilmaa. Seuraavana päivänä seisoin samassa jonossa Miehen kanssa, eikä paniikista ollut tietoakaan. Ihmismieli on sitten kummallinen ja koukeroinen.

Mies ei tiedä tästä mitään, enkä osaa sitä hänelle kertoa. En yksinkertaisesti vain tiedä mistä aloittaisin kertomisen, jotta hän ymmärtää sen oikein eikä pidä mua mielenvikaisena hörhönä. Asiasta oli vaikea puhua aikoinaan myös Tyttöystävälle, mutta onneksi hän ymmärsi sen täydellisesti. En osaa aavistaa mikä on Miehen mielipide tämmöiseen asiaan. Olen puhunut hänelle muista kipeistä asioista elämässäni, kuten isäsuhteestani sekä ensimmäisen poikaystäväni traagisesta kuolemasta, mutta tämä on vain niin arka paikka mulle. Pelkään että Mies ei ymmärrä mua tai että hän lyö kaiken leikiksi.

Kaikki on kuten ennenkin, mutta siltikin miljoona kertaa paremmin. Minulla on Mies, joka välittää ja huolehtii. Elämäni on kaikin puolin onnelista, mutta edelleenkin pelkään pahinta.

Osaan jo rentoutua ja olla oma itseni Miehen seurassa, mutta luotan enemmän Mieheen kuin itseeni, pelkään edelleen sitä että mokaan koko homman. Pelkään, että alan pitää häntä itsestäänselvyytenä.

Jotenkin elämäni, joka on ollut suhteellisen levotonta, kummittelee koko ajan mielessäni. En ole puhunut suhteistani Miehelle (eikä hän ole kysynyt) ja pelkään että hän saa tietää menneisyydestäni jotain kautta. Itse en pidä elämääni miteenkään paheellisena, päin vastoin, olen onnellinen siitä, että olen kokeillut elämässäni eri juttuja. Mutta Mies ei tunnu pitävän siitä, jos naisella on ollut aktiivinen seuraelämä ennen häntä. Enkä nyt väitä että pitäisi olla itse siveyden sipuli, mutta luulen että kuka tahansa mies säikähtäisi niitä lukuja, mitä mulla on ollut seksikumppaneita.

Mies on liian täydellinen. Pelottavan täydellinen. En voi vieläkään uskoa sitä, että olen oikeasti sellaisen miehen löytänyt. Itkettää kun ajattelenkin sitä tunteiden määrää mitä mulla on Miestä kohtaan. Saan mieheltä rakkautta ja hellyyttä. Juuri sellaista olen aina halunnut. Saan käpertyä hänen syliinsä ja torkahtaa toviksi. Olen itkenyt seksin aikana, se kertoo että tunteeni alkavat olla todella syvät Miestä kohtaan.

Vierailu Etelä-Suomessa Kummipojan synttäreillä sai aikaan taas mahtavan vauvakuumeen. Vaikka talo oli tungettu täyteen muksuja, joista vanhin taisi olla 4 vuotta, ja meteli oli korvia huumaava, minä vain istuin siellä lastenhuoneen lattialla onnellisena ja leikin pikkuautoilla.

En ole vielä puhunut miehen kanssa siitä, mitä mieltä hän on perheen perustamisesta tai yleensä lapsista. Mietin tuossa yksi päivä, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea 30-vuotiaana ja mulla siihen ei ole aikaa enää kuin kolme vuotta. Olisi tietenkin mukava ensin seurustella miehen kanssa, asua yhdessä ja kenties ostaa kihlat ennen kuin alettaisiin edes harkita lapsia. Kolme vuotta kaikkeen tuohon on aika vähän. Haluan kuitenkin tuntea miehen ennen lapsia. Tiedän sellaisia pareja, jotka ovat tehneet lapset suhteen alkuvaiheessa ja nyt ihmettelevät, kun eivät tunne toista lainkaan. Lapset kun ovat vieneet kaiken ajan suhteen alkuvaiheessa. En haluaisi sellaiseen tilanteeseen.

Mulla on syttynyt todellinen tarve saada oma perhe, mies, lapsia, talo ja valkoinen aita. Biologinen kello hakkaa kovempaa kuin ikinä. Ennen se ei ole edes tikittänyt.

Edellisen blogauksen kommenteissa kaikki kehoittivat olemaan avoimia oman seksuaalisuuden ja menneisyyden kanssa.

En todellakaan aijo vapaaehtoisesti kertoa kaikkea menneisyydestäni. Jos mies kysyy, vastaan ehkä jotain ympäripyöreää tai jätän yksinkertaisesti asioita kertomatta. En halua vaikuttaa hänen silmissään mitenkään halvalta tai helpolta. Tai ylipäätään kenenkään silmissä. Valehtelemaan en ala, siitä jää aina kiinni.

Aijon kyllä kertoa tykkäämisestäni myös tyttöjä kohtaan, heti kun sellainen tilaisuus tulee. Ei sitäkään asiaa voi noin vain lätkäistä pöytään. Olen kyllä jo antanut pieniä vihjeitä siitä, että minusta tyttöjen välinen rakkaus on ok. Ei pitäisi mennä kauan, että mies itsekin sen osaa päätellä.

En ole vielä kertonut tälle uudelle tuttavuudelle, että tykkään myös tytöistä. Enkä todellakaan tiedä miten sen kertoisin. Vai kerronko lainkaan.

Hän vaikuttaa hieman konservatiiviselta seksin suhteen. Kysyi minulta yksi päivä oonko harrastanut irtosuhteita. Enhän minä, koskaan. Eihän tuohon ole kuin yksi vastaus, ei tulisi mieleenkään kertoa miesystävälle todellista tilannetta siitä millaista seksielämäni on ollut. Ehkä siis jollain tavalla häpeän tätä kaikkea ihmissuhdesekoilua. Onhan se nyt jollain tavalla säälittävää, että en ole löytänyt sopivaa kumppania, paljon vain niitä vääriä. Ja jos totta puhutaan, niin suurin osa mun ns. suhteista on ollut sitä sorttia, ettei niiden edes ole ollut tarkoitus edetä parisuhteeksi. Käyty vain panemassa ja that's it.

Alkoi ahdistamaan se harmaa ja väritön sivupohja :)

Uusi löytyi jälleen Kikiltä.